Raaka ja häijy

Luulen, että usko moraaliseen edistykseen on jotakuinkin aiheetonta. Kun verho nostetaan – eikä siihen hulmahdukseen mene kauan – raakuuden juhlat ovat kiihkeimmillään. Maailma näkee kaiken, mutta mikään ei muutu. Pimeys tuijottaa takaisin tummempana kuin aikoihin, ikkunat ovat sameat ja varpaat kastuvat lehtimoskassa.

Useimpina hetkinä ei pelota, mutta sitten kun pelottaa, pulssi tihenee, sormenpäät hikoavat ja pääkopassa tykyttää epämääräinen ajatus pakenemisesta. Mutta minne minä muka pakenisin? Ja mitä tarkalleen ottaen juoksisin pakoon? Ihmisyyden rumuutta vai kaiken rumuuden ja kauneuden loppua? Hobbesilaista luonnontilaa, loputonta pelkäämistä ja kivuliasta kuolemaa? Eikö ihmisen elämä ole jo nyt tarpeeksi yksinäinen, kurja, häijy, raaka ja lyhyt?

Useimmat tuttavistani puhuvat ihmisen lopusta hekumoiden. Että se on meille aivan oikein. Ehkä onkin, en tiedä. Menneinä päivinä ajatus päätepisteestä on saanut kaiken pyristelyn, elokuvien katsomisen, hellyydenkipeydellä mässäilyn, luennoilla käymisen, kirjojen lukemisen, kortsupakettien kuluttamisen ja itsensä sekä muiden kanssa painimisen tuntumaan turhalta. Pitäisi niin vimmatusti tehdä oikeita valintoja ja tehdä vain niitä asioita, joista nauttii itsekkäästi ja jotka näkee oikeina, koska jäljellä oleva aika on mitättömän lyhyt. Jotain pitäisi todella tehdä, mutta kun lihalliset nautinnot tai niistä kieltäytyminen eivät täytä tyhjyyttä, niin mikä helvetti sitten täyttää?

Kun von Trierin Melancholiassa sininen planeetta lähestyy maapalloa, perheen isä syö kaikki myrkkytabletit ja jättää vaimonsa ja lapsensa kohtaamaan maailmaa lähestyvän lopun yksin. Pelkään, että minäkin olen tuo isä. Keskimääräistä iljettävämpi ja kurjempi yksilö.

--- 
Mutta miksi Nietzsche ajattelee, ettei yöllä olisi myös tähtiä, eikö tosiaankaan muuta kuin lepakoita, pöllöjä ja hullu kuu? (W. B. Yeats)

Koska toivoa ei ole?

- -

. . . . .

Pjotr Pavlenko kirjoitti, ettei elämä koostu menneistä päivistä, vaan niistä, jotka jäivät muistiin.

Tänään muistan kaiken. / Tänään en muista paljoakaan. / En tiedä mitä pitäisi muistaa.

Miksi hänen pitäisi elää? Mitä hänellä olisi näköpiirissään? Mihin hän pyrkisi? Eläisikö hän vain ollakseen olemassa? Mutta olihan hän aikaisemminkin ollut tuhat kertaa valmis uhraamaan olemassaolon jonkin aatteen, toiveen, jopa pelkän haaveen takia. (Dostojevski)

N. B.

Kuinka lopulliselta se kuulostaa.

-

Matkalla kotiin poikkesin ruokakaupassa. Aseteltuani sipulin ja raejuuston hihnalle silitin vaistomaisesti yhdellä lempeällä kädenliikkeellä edellä seisovan naisen olkapäätä. En aivan ymmärrä miksi tein niin, nainenkaan ei nähtävästi ymmärtänyt. Se säpsähti ja vilkaisi taakseen samalla kun minä jo pyysin anteeksi. Suustani purkautui sellainen suomalainen hätäinen, omasta olemassaolostaan hämmentynyt sori.

Olin kävellyt reilun tunnin matkan kaupungin toiselta puolelta treeneistä, joissa piehtaroitiin toisessa nihkeässä ihossa kiinni ja yritettiin saada luovutusvoitto tuottamalla kipua. Nautin hallitusta kivusta, se tekee olosta todellisen eikä kuitenkaan pelota, kuten mieltä mädättävä tai fyysinen kontrolloimaton kipu. Tatamista syntyneen palovamman kirvely ja suora käsilukko pakottavat tajuamaan, kuinka helppoa tämä mieltä paikasta toiseen kuljettava koneisto on rikkoa.

En kuitenkaan halunnut satuttaa kassajonon naista, jotta se tuntisi klassisesti olevansa olemassa ja ymmärtäisi elämänsä rajallisuuden. Ja jos halusinkin, aivoni valitsivat toimintamallin hassusti väärin.

Luulen, että yritin tahattomasti lohduttaa sitä naista, sillä kaipasin itse kovasti lohtua. Matka hiljaisen sunnuntaikaupungin halki oli yllätyksetön ja ontto. Kesän mukanaan tuoma hapuileva päämäärätön vaeltelu tilanteista toisiin tuntuu olevan ohi, ja vaikka aamukuudelta verhojen takana on vielä valoisaa, pian ei enää ole. Pimenevien aamujen myötä kaipaan harva se hetki jotakuta, joka ottaisi kädestä kiinni ja sanoisi, ettei ole mitään hätää.

--- 

Vain ruumiin kärsimyskö siis erottaisi meidät unennäkijöistä? Keinotekoisesta elämästä? Fiktiosta?

Muistan Ihmemaan Liisaa ja hänen keskusteluaan Tittelitomin ja Tittelitiin kanssa. Kun he epäilivät Liisan todellisuutta, Liisa huomautti, ettei hän suinkaan voisi itkeä, ellei olisi todellinen. Liisa luuli esittäneensä vastaansanomattoman argumentin. Mutta mitä Tittelitom sanoi?

Hän sanoi: ”Toivottavasti et kuvittele että nuo ovat oikeita kyyneleitä?" (Krohn, 1993)

- -

--

Pro primo, "kaikki ihmiset syövät, paskantavat ja himoitsevat toisiaan, ja me kaikki olemme vain isoja ja ahneita lapsia, jotka yrittävät kaikin keinoin salata muilta -- ettemme oikeastaan muuta teekään kuin syömme, paskannamme ja himoitsemme toisiamme."

Pro secundo, en minä valehtele kuiskaten siitä, montako kertaa saan seksin aikana. Enkä silloin kun kerron, että elän saadakseni. Latelen naiiveja valheita silloin kun yritän olla normaali joviaali ihminen.

(Omassa elämässään poseeraavat, teennäisiin mielenasentoihin asettuvat ihmiset ovat kuvottavia. Minä olen kuvottava.)

Naps

Ennen jokaista intiimin suhteen loppua on yksi edellisistä kerroista erillinen kerta, jolloin tajuaa reaaliajassa, että kohta tämä hetki ei enää ole eikä mennyt todellisuus enää päde. Voi helposti kuvitella, että nojaa toiseen hikisenä viimeistä kertaa, mutta kun tajuaa verisiä lakanoita pestessään, ettei ole juuri ollutkaan mitään oikeaa sanottavaa, lopusta on varma. Voi kliseisesti polttaa itseään viimeisen kerran huijaten tai tietäen, että kerta on viimeinen.

On yllättävän helppoa laskea kokonaan irti sellaisista, joita on joskus käyttänyt minuutensa peilinä. Eihän se ole muuta kuin itsensä kieltämistä, ettei halua nähdä ihmisissä mennyttä itseään, lähinnä kai omia säälittäviä heikkouksiaan. Mutta on se myös kyllästymistä. Ja tietysti mielikuvien särkymistä.

Nykyään asiat päättyvät naps. Ja alkavat naps. Välimuotoja ei juuri ole. Elän niin emootioiden vallassa, etten ymmärrä harmaata aluetta, sateenkaaren väreissä hehkuvan välitilan tai puolueettoman maaperän ideaa. Kaikki on pelkkää mustaa ja valkoista. Kaikki on niin musertavan kaunista ja niin etovaa ja rumaa. Tietenkin voi huijata itseään, kuvitella itsensä valikoimaan askeliaan pimeässä piikkilankojen keskellä poteroiden välissä, mutta pelastuakseen sitä kuitenkin valitsee puolensa ja kategorisoi varmuuden vuoksi kaiken muunkin ympärillään. En enää tiedä miltä tuntuu, kun ei tunnu miltään.

---

Juuri nyt tuntuu dramaattisesti pahalta, koska olen niin rajusti ihastunut poikaan, etten pysty keskittymään mihinkään. Se silitti selkääni yhden pitkän yön, ja nyt kaikki mitä teen tuntuu turhalta. Kaikki musiikki on rikkikuunneltua, vatsani on kipeä koska en pysty kunnolla syömään. Pitäisi olla kuin ei mitään, kuin en välittäisi, kuin olisin jokin itsenäinen paratiisisaari tai palkinto, jota kannattaa tavoitella. Mutten osaa olla kuin ei mitään. Aina kun ihastun mielikuvaan taannun surkeaksi pieneksi itseäni alati tarkkailevaksi olioksi, koska mielikuvaihastumiseen tietysti kuuluu nähdä toinen täydellisenä, kaikesta muusta poikkeavana ja huomattavasti itseä parempana ihmisenä.

Mielikuvaan ihastuminen on peilikuvailmiö sekin. Kuvittelen, että voin aloittaa alusta ja antaa itsestäni kuvan maailman ihaninpana tyyppinä. Olla jonkun silmissä hetken aikaa ennen mielikuvien rikkoutumista jotakin ihmeellistä. Olla tuore ja suuri salaisuus.

Todellisuudessa jokainen yritys olla jotakin kaatuu omaan naurettavuuteensa. En osaa olla mitenkään tai mitään, en edes oma itseni, esittäminenkin on vaikeaa. Parasta olisi olla olematta ollenkaan, etten siis olisi missään yhteydessä, mutta kuinka se muka olisi mahdollista, kun sydän takoo nytkin samaa tahtia näppäimiä lyövien sormien kanssa, pää on sekaisin ja on toivoa jostakin aidosti hyvästä?

. . .

kevyt huokaus vasten kämmenselkää, alkuräjähdys

tuntu todellisuudesta, kiiltävistä valoista, ihmiskunnan synneistä, osaansa odottavien vuorosta, kompuroivasta ajasta
 
kaikista täysistä sanoista

laajenee kiihtyvällä nopeudella
antaa pienille olennoille niiden olon
vaikka lepäämiseen jää vähemmän aikaa
ja lihakset altistuvat vaurioille

192. haaste

äkkiä onkin vain loppukesän sadeilta
laimea kaiken peittävä huttu, ihohuokosten suru
piinaava tarve pyöräillä naapurikyliin

--
Nuku hyvin äläkä sure.
Ensimmäisenä kevätpäivänä etc.

. . . . . .

Koulujen päättäjäisiltana lähdemme varmoina laivarannasta. Hiekalle jää toukovalkea ja yöhön kiihtyvä tanssi. Kyläkaupan kohdalla irrotat otteesi kädestäni ja puristat varovaisesti olkapäätäni. Hymyilen, sinä et lakkaa hymyilemästä ollenkaan. Kävelemme pimenevässä illassa hiljaa omenapuutarhan ja kasvihuoneiden ohi emmekä palaa.

Hämärässä heinäladossa kaurapellon laidalla painan sinut makaamaan vasten ruostunutta ja epämukavaa maitokärrynrämää. Irrotan hitaasti kenkien nauhat nilkkojeni ympäriltä ja avaan hiuslettini. Painaudun kiinni rintaasi, suutelen otsaasi, sanon: kostea ja hikinen kiitosvirsi menneille.

Sinä katsot minua silmiin, pitkään, hiljaa. Kuiskaat: käyttämättömän päivän kenraalikoe.

Naurumme kiirii naapurikyliin asti. Teen kaiken harkiten, sillä yö jona rikon lupaukset on suloinen. Hiekkatien heinät taipuvat karrelle, on aikaa odottaa harvan lautaseinän väleistä nousevaa kimaltavaa päivännousua. Promillien laskua, allergista ihottumaa ja uusia valoja.

- -

Veden pinta on soutuveneen alla tyyni, mutta pohjaa ei näy. Alla velloo tumma järvi, kaikki maailman syvä, pimeä vesi. Hiljaisuus on omituista laatua, se istuu keskipenkillä, seuraa tilannetta vastapäisiltä rannoilta joille aallot eivät lyö. Hiljaisuus katsoo soutuvenettä korkeuksista. Tuijottaa kymmenenkesäistä tyttöä silmiin. Tyttö katsoo siitä ohi, katselee veden väreilemätöntä pintaa, katsoo isänsä lähes olematonta hymykuoppaa, vartioi matalaa taivasta. On vaivalloista olla paikallaan.

Tytön isä tuijottaa nousevaan höyryyn. Utu nuolee harmaantuneen veneen laitoja. Isällä on pidättyväinen katse ja karheat kädet, tyttö näkee ja tietää vaikka on vielä hämyistä. Kuikkaa ei kuulu, yksikään lintu ei viserrä.

200. haaste

päivät venyvät
painaudun vasten routaista maata
iloluontoinen kyy herää
huoahtaa rinnallani
näsiät kutoutuvat purppurataivaaksi

niityt, norot, varjostot
multa ja hiesuinen lieju vyöryvät ylitseni
harmaina aaltoina, katvein, äänettöminä
hikenä ja hedelmäviininä
mustikan marjoessa ryven salaisuuksissa

yölaulanta hiljenee
vaahteransiemenet peittelevät pesän
särsöt ja samot mätänevät
huurtuvat ripset, sormenpäät
kiteet kuiskivat

--
Kun yö käärii pakettinsa umpeen, jää aika humisemaan lapinraunioiden vaiheille – aika, jota kukaan ei voi koskettaa, mutta jolla muutosten tahtia mitataan.

Sen valtaan alistuu peruskallio, sen valtaan alistuu hiilen kiertokulku luonnossa, sen valtaan alistuvat jumalat ja ihmiset. Kun rantojen varhaiset asukkaat muokkasivat täällä elinehtojaan pronssisin, kivisin, luisin ja puisin työvälinein, he ymmärsivät maisemasta enemmän kuin me kävellessämme sen yli seitsemän peninkulman saappain navigaattori kädessä. Heillä oli tuhat tuohta ja miljoona mahlaa, vaikka heillä ei ollut tarpeeksi numeroita niiden laskemiseksi. Heidän maailmansa oli täynnä vivahteita.

He kokosivat kiviä kasoiksi vainajien kunniaksi ja lauloivat kaipaustaan, tietämystään ja käsityksiään kaikkeudesta, johon aika pakenee. (Juhani Lindholm, 2011)

-

Mustassa sateessa varjon kanssa
Mersut heittävät lätäköt rinnuksille
Liehuvat murheiden liput, sota on päättynyt
pelastuksekseni ajattelen vuotavat taivaat

Vielä vuosienkin päästä
kun Heikinkatua ei enää ole
luen sinulle ennen nukahtamistasi
Ajan mittaus perustuu muutoksen havaitsemiseen

Yritän hahmottaa olemukseni rajoja
Selkämeri velloo ja noruu jalkojen alla
minä havaitsen niin monia muutoksia
joka päivä enemmän

- - -

On mahdollista, että totuus on surullinen.