. . .

Aika ei kulu nopeasti, kun sitä tarkkailee. Se tuntee, että sitä pidetään silmällä. Mutta se käyttää hyväkseen hajamielisyyttämme. Ehkä onkin olemassa kahdenlaista aikaa: se, jota me tarkkailemme ja se, joka muuttaa meitä. -Camus

--

You have exactly the life you want. We all do.

. . . .

Kylpyhuoneen kylmät kaakelit ja kirkas valo tarjoavat yön pimeydessä tautiselle lohtua siinä missä lämmin syli ja osaaottava olkapään silitys. Oksennuksen hetkellä pelkään lapsellisesti, että vaivun ikuiseen pahoinvoinnin kaninkoloon valkoisen posliinin keskelle, mutta auringon noustessa kieriskely ja nytkähtely loppuvat.

Menneiden päivien kokemukset sulautuvat ihmeelliseksi surrealistiseksi hutuksi. Saatoin istua ikkunalaudalla ja kokea keuhkoja polttavaa mielihyvää, pettyä ja surra Eurydiken äärellä, itkeä rakastelun jälkeen ilosta ja nyt – .


Ajattelen Camus'n rottia. Rotat eivät pysty oksentamaan. Valoon päästyään ne alkavat kieriskellä ja nytkähdellä ennen kuin kuolevat laumoittain.

--
Kauhujen paikan aution hiljaisen tämän valtavan kautta nyt pyydän: Eurydiken elo taas kutokaa, joka katkesi kesken! Kaiken saatte. Kun on vähän aikaa vierinyt, ennen pitkää kuolevat kaikki me yhteen riennämme tänne. Täällä on määränpää, tämä viimeinen koti meille; luotuja kauimmin, Manan mahdit, te hallita saatte. Hänkin saapuu kyllä, kun täyttyvät aika ja määrä: lainaa ainostaan, en lahjaa, teiltä nyt pyydän. Jos ei kohtalo suo pois puolison lähteä täältä, tännepä jään minäkin: ilonanne on jo kaksi surmaa!  (Ovidius, Muodonmuutoksia)

''''

Kerran oli vuorilla virtaavissa puroissa taimenia. Niitä näki meripihkan värisessä vedessä ja virta sai niiden evien valkeat reunat värisemään hennosti. Kädessä ne tuoksuivat sammalelta. Ne olivat kiiltäviä ja lihaksikkaita ja voimakasliikkeisiä. Niiden selässä kiemurtavat kuviot olivat karttoja maailmasta sen syntyessä. Karttoja ja labyrintteja. Siitä mitä ei saa takaisin. Eikä voi korjata. Niissä syvissä kuruissa joissa taimenet elivät kaikki oli vanhempaa kuin ihminen ja niissä hymisi salaisuuksia. (McCarthy, 2008)

..

 

Vincent River etc.

Mistä syyllisyys kumpuaa? Philip Ridleyn käsikirjoitus ei säästä häpeältä, mutta häpeäkin on niin laimea käsite. Häpeä nöyryyttää, pilkkaa sielua. Syyllisyys se vasta tukehduttaa. Ehkä me kaikki kuolemme räpiköiden sellaisessa syyllisyydessä, että tukehdumme yrittäessämme vain välttyä hukkumiselta.

--

Malmin hautausmaan kappelissa laskin arkun vierelle ruusun. Vaikka olin isänsä menettäneen perheen puolesta surullinen, en itkenyt vainajaa, vaan egosentrisesti orpoa sieluani ja omaa irrallisuuttani. Ettei minun rakkaimmistani kukaan elä kanssani loppuun asti, että on vain suuri yksinäisyys ja iankaikkinen tyhjyys.

..

Pieni tyttö makaa kaurapahnassa lämpölampun alla ja silittää edellisenä yönä syntyneitä porsaita. Väsynyt emakko tytön vieressä kääntää kylkeään ja pahnue ryntää nisille. Yksi luiseva porsas jää jälkeen ja vaikka se kuinka vikisee, muut eivät tee sille tilaa. Pienen tytön käy porsasta sääliksi. Hän päättää alkaa pitää siitä huolta.

Tytön isä opettaa, kuinka porsaalle lypsetään emakolta maitoa. Tyttö syöttää porsaan monta kertaa päivässä ja vahtii tunnollisesti, ettei se jää muiden pienten sorkkien tallomaksi. Tyttö makaa karsinassa tuntikausia, paijaa ja rakastaa pientä porsastaan ja makoilee yhdessä pahnueen kanssa monta päivää.

Neljäntenä aamuna tyttö herää omasta sängystään aikaisin, pukee päälleen sinisen alasikalalta haisevan haalarin ja juoksee saappaat jalassaan koko alamäen. Pihalammikot räsähtävät rikki nokialaisten alla. Perillä tyttö ei heti löydä porsastaan, sillä muut pikkuporsaat nukkuvat sen päällä lämpölampun alla. Tyttö nostaa porsaan syliinsä, paijaa ja silittää sen pehmeää vaaleanpunaista ihoa, katselee lempeästi sen ummistettuja silmiä, juttelee sille lempeällä äänellä edellisen illan tapahtumista, koittaa sen pehmeää ihoa omaa poskeaan vasten. Äkkiä tyttö ymmärtää, että porsaan ruumis on aivan veltto, ettei se ala tökkiä tytön pieniä sormia pehmeällä kärsällään.

Tyttö silittää porsasta sylissään kovakouraisemmin ja alkaa huutaa eläimellisesti. Tyttö huutaa isää, hätääntyneet kyyneleet kirivät hänen silmiinsä ja alkavat pian valua, tyttö kirkuu pakokauhun vallassa, huutaa niin kovaa, että koko sikalan siat kavahtavat huutoa ja yhtyvät korvia särkevään karjuntaan. Mutta isä on jossakin kaukana eikä kuule. Eikä pieni porsas enää herää. Tyttö pitää pehmeää, velttoa ja vielä haaleasti lämmintä porsasta sylissään, painaa sitä vasten rintaansa, heijaa itseään lohduttomana edestakaisin pahnassa eikä käsitä kuinka joku, josta hän piti niin hyvää huolta, saattoi jättää hänet niin pian.

. .

Raaka ja häijy

Luulen, että usko moraaliseen edistykseen on jotakuinkin aiheetonta. Kun verho nostetaan – eikä siihen hulmahdukseen mene kauan – raakuuden juhlat ovat kiihkeimmillään. Maailma näkee kaiken, mutta mikään ei muutu. Pimeys tuijottaa takaisin tummempana kuin aikoihin, ikkunat ovat sameat ja varpaat kastuvat lehtimoskassa.

Useimpina hetkinä ei pelota, mutta sitten kun pelottaa, pulssi tihenee, sormenpäät hikoavat ja pääkopassa tykyttää epämääräinen ajatus pakenemisesta. Mutta minne minä muka pakenisin? Ja mitä tarkalleen ottaen juoksisin pakoon? Ihmisyyden rumuutta vai kaiken rumuuden ja kauneuden loppua? Hobbesilaista luonnontilaa, loputonta pelkäämistä ja kivuliasta kuolemaa? Eikö ihmisen elämä ole jo nyt tarpeeksi yksinäinen, kurja, häijy, raaka ja lyhyt?

Useimmat tuttavistani puhuvat ihmisen lopusta hekumoiden. Että se on meille aivan oikein. Ehkä onkin, en tiedä. Menneinä päivinä ajatus päätepisteestä on saanut kaiken pyristelyn, elokuvien katsomisen, hellyydenkipeydellä mässäilyn, luennoilla käymisen, kirjojen lukemisen, kortsupakettien kuluttamisen ja itsensä sekä muiden kanssa painimisen tuntumaan turhalta. Pitäisi niin vimmatusti tehdä oikeita valintoja ja tehdä vain niitä asioita, joista nauttii itsekkäästi ja jotka näkee oikeina, koska jäljellä oleva aika on mitättömän lyhyt. Jotain pitäisi todella tehdä, mutta kun lihalliset nautinnot tai niistä kieltäytyminen eivät täytä tyhjyyttä, niin mikä helvetti sitten täyttää?

Kun von Trierin Melancholiassa sininen planeetta lähestyy maapalloa, perheen isä syö kaikki myrkkytabletit ja jättää vaimonsa ja lapsensa kohtaamaan maailmaa lähestyvän lopun yksin. Pelkään, että minäkin olen tuo isä. Keskimääräistä iljettävämpi ja kurjempi yksilö.

--- 
Mutta miksi Nietzsche ajattelee, ettei yöllä olisi myös tähtiä, eikö tosiaankaan muuta kuin lepakoita, pöllöjä ja hullu kuu? (W. B. Yeats)

Koska toivoa ei ole?

- -

. . . . .

Pjotr Pavlenko kirjoitti, ettei elämä koostu menneistä päivistä, vaan niistä, jotka jäivät muistiin.

Tänään muistan kaiken. / Tänään en muista paljoakaan. / En tiedä mitä pitäisi muistaa.

Miksi hänen pitäisi elää? Mitä hänellä olisi näköpiirissään? Mihin hän pyrkisi? Eläisikö hän vain ollakseen olemassa? Mutta olihan hän aikaisemminkin ollut tuhat kertaa valmis uhraamaan olemassaolon jonkin aatteen, toiveen, jopa pelkän haaveen takia. (Dostojevski)

N. B.

Kuinka lopulliselta se kuulostaa.