. . .

kevyt huokaus vasten kämmenselkää, alkuräjähdys

tuntu todellisuudesta, kiiltävistä valoista, ihmiskunnan synneistä, osaansa odottavien vuorosta, kompuroivasta ajasta
 
kaikista täysistä sanoista

laajenee kiihtyvällä nopeudella
antaa pienille olennoille niiden olon
vaikka lepäämiseen jää vähemmän aikaa
ja lihakset altistuvat vaurioille

192. haaste

äkkiä onkin vain loppukesän sadeilta
laimea kaiken peittävä huttu, ihohuokosten suru
piinaava tarve pyöräillä naapurikyliin

--
Nuku hyvin äläkä sure.
Ensimmäisenä kevätpäivänä etc.

. . . . . .

Koulujen päättäjäisiltana lähdemme varmoina laivarannasta. Hiekalle jää toukovalkea ja yöhön kiihtyvä tanssi. Kyläkaupan kohdalla irrotat otteesi kädestäni ja puristat varovaisesti olkapäätäni. Hymyilen, sinä et lakkaa hymyilemästä ollenkaan. Kävelemme pimenevässä illassa hiljaa omenapuutarhan ja kasvihuoneiden ohi emmekä palaa.

Hämärässä heinäladossa kaurapellon laidalla painan sinut makaamaan vasten ruostunutta ja epämukavaa maitokärrynrämää. Irrotan hitaasti kenkien nauhat nilkkojeni ympäriltä ja avaan hiuslettini. Painaudun kiinni rintaasi, suutelen otsaasi, sanon: kostea ja hikinen kiitosvirsi menneille.

Sinä katsot minua silmiin, pitkään, hiljaa. Kuiskaat: käyttämättömän päivän kenraalikoe.

Naurumme kiirii naapurikyliin asti. Teen kaiken harkiten, sillä yö jona rikon lupaukset on suloinen. Hiekkatien heinät taipuvat karrelle, on aikaa odottaa harvan lautaseinän väleistä nousevaa kimaltavaa päivännousua. Promillien laskua, allergista ihottumaa ja uusia valoja.

- -

Veden pinta on soutuveneen alla tyyni, mutta pohjaa ei näy. Alla velloo tumma järvi, kaikki maailman syvä, pimeä vesi. Hiljaisuus on omituista laatua, se istuu keskipenkillä, seuraa tilannetta vastapäisiltä rannoilta joille aallot eivät lyö. Hiljaisuus katsoo soutuvenettä korkeuksista. Tuijottaa kymmenenkesäistä tyttöä silmiin. Tyttö katsoo siitä ohi, katselee veden väreilemätöntä pintaa, katsoo isänsä lähes olematonta hymykuoppaa, vartioi matalaa taivasta. On vaivalloista olla paikallaan.

Tytön isä tuijottaa nousevaan höyryyn. Utu nuolee harmaantuneen veneen laitoja. Isällä on pidättyväinen katse ja karheat kädet, tyttö näkee ja tietää vaikka on vielä hämyistä. Kuikkaa ei kuulu, yksikään lintu ei viserrä.

200. haaste

päivät venyvät
painaudun vasten routaista maata
iloluontoinen kyy herää
huoahtaa rinnallani
näsiät kutoutuvat purppurataivaaksi

niityt, norot, varjostot
multa ja hiesuinen lieju vyöryvät ylitseni
harmaina aaltoina, katvein, äänettöminä
hikenä ja hedelmäviininä
mustikan marjoessa ryven salaisuuksissa

yölaulanta hiljenee
vaahteransiemenet peittelevät pesän
särsöt ja samot mätänevät
huurtuvat ripset, sormenpäät
kiteet kuiskivat

--
Kun yö käärii pakettinsa umpeen, jää aika humisemaan lapinraunioiden vaiheille – aika, jota kukaan ei voi koskettaa, mutta jolla muutosten tahtia mitataan.

Sen valtaan alistuu peruskallio, sen valtaan alistuu hiilen kiertokulku luonnossa, sen valtaan alistuvat jumalat ja ihmiset. Kun rantojen varhaiset asukkaat muokkasivat täällä elinehtojaan pronssisin, kivisin, luisin ja puisin työvälinein, he ymmärsivät maisemasta enemmän kuin me kävellessämme sen yli seitsemän peninkulman saappain navigaattori kädessä. Heillä oli tuhat tuohta ja miljoona mahlaa, vaikka heillä ei ollut tarpeeksi numeroita niiden laskemiseksi. Heidän maailmansa oli täynnä vivahteita.

He kokosivat kiviä kasoiksi vainajien kunniaksi ja lauloivat kaipaustaan, tietämystään ja käsityksiään kaikkeudesta, johon aika pakenee. (Juhani Lindholm, 2011)

-

Mustassa sateessa varjon kanssa
Mersut heittävät lätäköt rinnuksille
Liehuvat murheiden liput, sota on päättynyt
pelastuksekseni ajattelen vuotavat taivaat

Vielä vuosienkin päästä
kun Heikinkatua ei enää ole
luen sinulle ennen nukahtamistasi
Ajan mittaus perustuu muutoksen havaitsemiseen

Yritän hahmottaa olemukseni rajoja
Selkämeri velloo ja noruu jalkojen alla
minä havaitsen niin monia muutoksia
joka päivä enemmän