. . . . .

Pjotr Pavlenko kirjoitti, ettei elämä koostu menneistä päivistä, vaan niistä, jotka jäivät muistiin.

Tänään muistan kaiken. / Tänään en muista paljoakaan. / En tiedä mitä pitäisi muistaa.

Miksi hänen pitäisi elää? Mitä hänellä olisi näköpiirissään? Mihin hän pyrkisi? Eläisikö hän vain ollakseen olemassa? Mutta olihan hän aikaisemminkin ollut tuhat kertaa valmis uhraamaan olemassaolon jonkin aatteen, toiveen, jopa pelkän haaveen takia. (Dostojevski)

N. B.

Kuinka lopulliselta se kuulostaa.

-

Matkalla kotiin poikkesin ruokakaupassa. Aseteltuani sipulin ja raejuuston hihnalle silitin vaistomaisesti yhdellä lempeällä kädenliikkeellä edellä seisovan naisen olkapäätä. En aivan ymmärrä miksi tein niin, nainenkaan ei nähtävästi ymmärtänyt. Se säpsähti ja vilkaisi taakseen samalla kun minä jo pyysin anteeksi. Suustani purkautui sellainen suomalainen hätäinen, omasta olemassaolostaan hämmentynyt sori.

Olin kävellyt reilun tunnin matkan kaupungin toiselta puolelta treeneistä, joissa piehtaroitiin toisessa nihkeässä ihossa kiinni ja yritettiin saada luovutusvoitto tuottamalla kipua. Nautin hallitusta kivusta, se tekee olosta todellisen eikä kuitenkaan pelota, kuten mieltä mädättävä tai fyysinen kontrolloimaton kipu. Tatamista syntyneen palovamman kirvely ja suora käsilukko pakottavat tajuamaan, kuinka helppoa tämä mieltä paikasta toiseen kuljettava koneisto on rikkoa.

En kuitenkaan halunnut satuttaa kassajonon naista, jotta se tuntisi klassisesti olevansa olemassa ja ymmärtäisi elämänsä rajallisuuden. Ja jos halusinkin, aivoni valitsivat toimintamallin hassusti väärin.

Luulen, että yritin tahattomasti lohduttaa sitä naista, sillä kaipasin itse kovasti lohtua. Matka hiljaisen sunnuntaikaupungin halki oli yllätyksetön ja ontto. Kesän mukanaan tuoma hapuileva päämäärätön vaeltelu tilanteista toisiin tuntuu olevan ohi, ja vaikka aamukuudelta verhojen takana on vielä valoisaa, pian ei enää ole. Pimenevien aamujen myötä kaipaan harva se hetki jotakuta, joka ottaisi kädestä kiinni ja sanoisi, ettei ole mitään hätää.

--- 

Vain ruumiin kärsimyskö siis erottaisi meidät unennäkijöistä? Keinotekoisesta elämästä? Fiktiosta?

Muistan Ihmemaan Liisaa ja hänen keskusteluaan Tittelitomin ja Tittelitiin kanssa. Kun he epäilivät Liisan todellisuutta, Liisa huomautti, ettei hän suinkaan voisi itkeä, ellei olisi todellinen. Liisa luuli esittäneensä vastaansanomattoman argumentin. Mutta mitä Tittelitom sanoi?

Hän sanoi: ”Toivottavasti et kuvittele että nuo ovat oikeita kyyneleitä?" (Krohn, 1993)

- -

--

Pro primo, "kaikki ihmiset syövät, paskantavat ja himoitsevat toisiaan, ja me kaikki olemme vain isoja ja ahneita lapsia, jotka yrittävät kaikin keinoin salata muilta -- ettemme oikeastaan muuta teekään kuin syömme, paskannamme ja himoitsemme toisiamme."

Pro secundo, en minä valehtele kuiskaten siitä, montako kertaa saan seksin aikana. Enkä silloin kun kerron, että elän saadakseni. Latelen naiiveja valheita silloin kun yritän olla normaali joviaali ihminen.

(Omassa elämässään poseeraavat, teennäisiin mielenasentoihin asettuvat ihmiset ovat kuvottavia. Minä olen kuvottava.)