''''

Kerran oli vuorilla virtaavissa puroissa taimenia. Niitä näki meripihkan värisessä vedessä ja virta sai niiden evien valkeat reunat värisemään hennosti. Kädessä ne tuoksuivat sammalelta. Ne olivat kiiltäviä ja lihaksikkaita ja voimakasliikkeisiä. Niiden selässä kiemurtavat kuviot olivat karttoja maailmasta sen syntyessä. Karttoja ja labyrintteja. Siitä mitä ei saa takaisin. Eikä voi korjata. Niissä syvissä kuruissa joissa taimenet elivät kaikki oli vanhempaa kuin ihminen ja niissä hymisi salaisuuksia. (McCarthy, 2008)

..

 

Vincent River etc.

Mistä syyllisyys kumpuaa? Philip Ridleyn käsikirjoitus ei säästä häpeältä, mutta häpeäkin on niin laimea käsite. Häpeä nöyryyttää, pilkkaa sielua. Syyllisyys se vasta tukehduttaa. Ehkä me kaikki kuolemme räpiköiden sellaisessa syyllisyydessä, että tukehdumme yrittäessämme vain välttyä hukkumiselta.

--

Malmin hautausmaan kappelissa laskin arkun vierelle ruusun. Vaikka olin isänsä menettäneen perheen puolesta surullinen, en itkenyt vainajaa, vaan egosentrisesti orpoa sieluani ja omaa irrallisuuttani. Ettei minun rakkaimmistani kukaan elä kanssani loppuun asti, että on vain suuri yksinäisyys ja iankaikkinen tyhjyys.

..

Pieni tyttö makaa kaurapahnassa lämpölampun alla ja silittää edellisenä yönä syntyneitä porsaita. Väsynyt emakko tytön vieressä kääntää kylkeään ja pahnue ryntää nisille. Yksi luiseva porsas jää jälkeen ja vaikka se kuinka vikisee, muut eivät tee sille tilaa. Pienen tytön käy porsasta sääliksi. Hän päättää alkaa pitää siitä huolta.

Tytön isä opettaa, kuinka porsaalle lypsetään emakolta maitoa. Tyttö syöttää porsaan monta kertaa päivässä ja vahtii tunnollisesti, ettei se jää muiden pienten sorkkien tallomaksi. Tyttö makaa karsinassa tuntikausia, paijaa ja rakastaa pientä porsastaan ja makoilee yhdessä pahnueen kanssa monta päivää.

Neljäntenä aamuna tyttö herää omasta sängystään aikaisin, pukee päälleen sinisen alasikalalta haisevan haalarin ja juoksee saappaat jalassaan koko alamäen. Pihalammikot räsähtävät rikki nokialaisten alla. Perillä tyttö ei heti löydä porsastaan, sillä muut pikkuporsaat nukkuvat sen päällä lämpölampun alla. Tyttö nostaa porsaan syliinsä, paijaa ja silittää sen pehmeää vaaleanpunaista ihoa, katselee lempeästi sen ummistettuja silmiä, juttelee sille lempeällä äänellä edellisen illan tapahtumista, koittaa sen pehmeää ihoa omaa poskeaan vasten. Äkkiä tyttö ymmärtää, että porsaan ruumis on aivan veltto, ettei se ala tökkiä tytön pieniä sormia pehmeällä kärsällään.

Tyttö silittää porsasta sylissään kovakouraisemmin ja alkaa huutaa eläimellisesti. Tyttö huutaa isää, hätääntyneet kyyneleet kirivät hänen silmiinsä ja alkavat pian valua, tyttö kirkuu pakokauhun vallassa, huutaa niin kovaa, että koko sikalan siat kavahtavat huutoa ja yhtyvät korvia särkevään karjuntaan. Mutta isä on jossakin kaukana eikä kuule. Eikä pieni porsas enää herää. Tyttö pitää pehmeää, velttoa ja vielä haaleasti lämmintä porsasta sylissään, painaa sitä vasten rintaansa, heijaa itseään lohduttomana edestakaisin pahnassa eikä käsitä kuinka joku, josta hän piti niin hyvää huolta, saattoi jättää hänet niin pian.

. .

Raaka ja häijy

Luulen, että usko moraaliseen edistykseen on jotakuinkin aiheetonta. Kun verho nostetaan – eikä siihen hulmahdukseen mene kauan – raakuuden juhlat ovat kiihkeimmillään. Maailma näkee kaiken, mutta mikään ei muutu. Pimeys tuijottaa takaisin tummempana kuin aikoihin, ikkunat ovat sameat ja varpaat kastuvat lehtimoskassa.

Useimpina hetkinä ei pelota, mutta sitten kun pelottaa, pulssi tihenee, sormenpäät hikoavat ja pääkopassa tykyttää epämääräinen ajatus pakenemisesta. Mutta minne minä muka pakenisin? Ja mitä tarkalleen ottaen juoksisin pakoon? Ihmisyyden rumuutta vai kaiken rumuuden ja kauneuden loppua? Hobbesilaista luonnontilaa, loputonta pelkäämistä ja kivuliasta kuolemaa? Eikö ihmisen elämä ole jo nyt tarpeeksi yksinäinen, kurja, häijy, raaka ja lyhyt?

Useimmat tuttavistani puhuvat ihmisen lopusta hekumoiden. Että se on meille aivan oikein. Ehkä onkin, en tiedä. Menneinä päivinä ajatus päätepisteestä on saanut kaiken pyristelyn, elokuvien katsomisen, hellyydenkipeydellä mässäilyn, luennoilla käymisen, kirjojen lukemisen, kortsupakettien kuluttamisen ja itsensä sekä muiden kanssa painimisen tuntumaan turhalta. Pitäisi niin vimmatusti tehdä oikeita valintoja ja tehdä vain niitä asioita, joista nauttii itsekkäästi ja jotka näkee oikeina, koska jäljellä oleva aika on mitättömän lyhyt. Jotain pitäisi todella tehdä, mutta kun lihalliset nautinnot tai niistä kieltäytyminen eivät täytä tyhjyyttä, niin mikä helvetti sitten täyttää?

Kun von Trierin Melancholiassa sininen planeetta lähestyy maapalloa, perheen isä syö kaikki myrkkytabletit ja jättää vaimonsa ja lapsensa kohtaamaan maailmaa lähestyvän lopun yksin. Pelkään, että minäkin olen tuo isä. Keskimääräistä iljettävämpi ja kurjempi yksilö.

--- 
Mutta miksi Nietzsche ajattelee, ettei yöllä olisi myös tähtiä, eikö tosiaankaan muuta kuin lepakoita, pöllöjä ja hullu kuu? (W. B. Yeats)

Koska toivoa ei ole?

- -

. . . . .

Pjotr Pavlenko kirjoitti, ettei elämä koostu menneistä päivistä, vaan niistä, jotka jäivät muistiin.

Tänään muistan kaiken. / Tänään en muista paljoakaan. / En tiedä mitä pitäisi muistaa.

Miksi hänen pitäisi elää? Mitä hänellä olisi näköpiirissään? Mihin hän pyrkisi? Eläisikö hän vain ollakseen olemassa? Mutta olihan hän aikaisemminkin ollut tuhat kertaa valmis uhraamaan olemassaolon jonkin aatteen, toiveen, jopa pelkän haaveen takia. (Dostojevski)

N. B.

Kuinka lopulliselta se kuulostaa.

-

Matkalla kotiin poikkesin ruokakaupassa. Aseteltuani sipulin ja raejuuston hihnalle silitin vaistomaisesti yhdellä lempeällä kädenliikkeellä edellä seisovan naisen olkapäätä. En aivan ymmärrä miksi tein niin, nainenkaan ei nähtävästi ymmärtänyt. Se säpsähti ja vilkaisi taakseen samalla kun minä jo pyysin anteeksi. Suustani purkautui sellainen suomalainen hätäinen, omasta olemassaolostaan hämmentynyt sori.

Olin kävellyt reilun tunnin matkan kaupungin toiselta puolelta treeneistä, joissa piehtaroitiin toisessa nihkeässä ihossa kiinni ja yritettiin saada luovutusvoitto tuottamalla kipua. Nautin hallitusta kivusta, se tekee olosta todellisen eikä kuitenkaan pelota, kuten mieltä mädättävä tai fyysinen kontrolloimaton kipu. Tatamista syntyneen palovamman kirvely ja suora käsilukko pakottavat tajuamaan, kuinka helppoa tämä mieltä paikasta toiseen kuljettava koneisto on rikkoa.

En kuitenkaan halunnut satuttaa kassajonon naista, jotta se tuntisi klassisesti olevansa olemassa ja ymmärtäisi elämänsä rajallisuuden. Ja jos halusinkin, aivoni valitsivat toimintamallin hassusti väärin.

Luulen, että yritin tahattomasti lohduttaa sitä naista, sillä kaipasin itse kovasti lohtua. Matka hiljaisen sunnuntaikaupungin halki oli yllätyksetön ja ontto. Kesän mukanaan tuoma hapuileva päämäärätön vaeltelu tilanteista toisiin tuntuu olevan ohi, ja vaikka aamukuudelta verhojen takana on vielä valoisaa, pian ei enää ole. Pimenevien aamujen myötä kaipaan harva se hetki jotakuta, joka ottaisi kädestä kiinni ja sanoisi, ettei ole mitään hätää.

--- 

Vain ruumiin kärsimyskö siis erottaisi meidät unennäkijöistä? Keinotekoisesta elämästä? Fiktiosta?

Muistan Ihmemaan Liisaa ja hänen keskusteluaan Tittelitomin ja Tittelitiin kanssa. Kun he epäilivät Liisan todellisuutta, Liisa huomautti, ettei hän suinkaan voisi itkeä, ellei olisi todellinen. Liisa luuli esittäneensä vastaansanomattoman argumentin. Mutta mitä Tittelitom sanoi?

Hän sanoi: ”Toivottavasti et kuvittele että nuo ovat oikeita kyyneleitä?" (Krohn, 1993)

- -

--

Pro primo, "kaikki ihmiset syövät, paskantavat ja himoitsevat toisiaan, ja me kaikki olemme vain isoja ja ahneita lapsia, jotka yrittävät kaikin keinoin salata muilta -- ettemme oikeastaan muuta teekään kuin syömme, paskannamme ja himoitsemme toisiamme."

Pro secundo, en minä valehtele kuiskaten siitä, montako kertaa saan seksin aikana. Enkä silloin kun kerron, että elän saadakseni. Latelen naiiveja valheita silloin kun yritän olla normaali joviaali ihminen.

(Omassa elämässään poseeraavat, teennäisiin mielenasentoihin asettuvat ihmiset ovat kuvottavia. Minä olen kuvottava.)

Naps

Ennen jokaista intiimin suhteen loppua on yksi edellisistä kerroista erillinen kerta, jolloin tajuaa reaaliajassa, että kohta tämä hetki ei enää ole eikä mennyt todellisuus enää päde. Voi helposti kuvitella, että nojaa toiseen hikisenä viimeistä kertaa, mutta kun tajuaa verisiä lakanoita pestessään, ettei ole juuri ollutkaan mitään oikeaa sanottavaa, lopusta on varma. Voi kliseisesti polttaa itseään viimeisen kerran huijaten tai tietäen, että kerta on viimeinen.

On yllättävän helppoa laskea kokonaan irti sellaisista, joita on joskus käyttänyt minuutensa peilinä. Eihän se ole muuta kuin itsensä kieltämistä, ettei halua nähdä ihmisissä mennyttä itseään, lähinnä kai omia säälittäviä heikkouksiaan. Mutta on se myös kyllästymistä. Ja tietysti mielikuvien särkymistä.

Nykyään asiat päättyvät naps. Ja alkavat naps. Välimuotoja ei juuri ole. Elän niin emootioiden vallassa, etten ymmärrä harmaata aluetta, sateenkaaren väreissä hehkuvan välitilan tai puolueettoman maaperän ideaa. Kaikki on pelkkää mustaa ja valkoista. Kaikki on niin musertavan kaunista ja niin etovaa ja rumaa. Tietenkin voi huijata itseään, kuvitella itsensä valikoimaan askeliaan pimeässä piikkilankojen keskellä poteroiden välissä, mutta pelastuakseen sitä kuitenkin valitsee puolensa ja kategorisoi varmuuden vuoksi kaiken muunkin ympärillään. En enää tiedä miltä tuntuu, kun ei tunnu miltään.

---

Juuri nyt tuntuu dramaattisesti pahalta, koska olen niin rajusti ihastunut poikaan, etten pysty keskittymään mihinkään. Se silitti selkääni yhden pitkän yön, ja nyt kaikki mitä teen tuntuu turhalta. Kaikki musiikki on rikkikuunneltua, vatsani on kipeä koska en pysty kunnolla syömään. Pitäisi olla kuin ei mitään, kuin en välittäisi, kuin olisin jokin itsenäinen paratiisisaari tai palkinto, jota kannattaa tavoitella. Mutten osaa olla kuin ei mitään. Aina kun ihastun mielikuvaan taannun surkeaksi pieneksi itseäni alati tarkkailevaksi olioksi, koska mielikuvaihastumiseen tietysti kuuluu nähdä toinen täydellisenä, kaikesta muusta poikkeavana ja huomattavasti itseä parempana ihmisenä.

Mielikuvaan ihastuminen on peilikuvailmiö sekin. Kuvittelen, että voin aloittaa alusta ja antaa itsestäni kuvan maailman ihaninpana tyyppinä. Olla jonkun silmissä hetken aikaa ennen mielikuvien rikkoutumista jotakin ihmeellistä. Olla tuore ja suuri salaisuus.

Todellisuudessa jokainen yritys olla jotakin kaatuu omaan naurettavuuteensa. En osaa olla mitenkään tai mitään, en edes oma itseni, esittäminenkin on vaikeaa. Parasta olisi olla olematta ollenkaan, etten siis olisi missään yhteydessä, mutta kuinka se muka olisi mahdollista, kun sydän takoo nytkin samaa tahtia näppäimiä lyövien sormien kanssa, pää on sekaisin ja on toivoa jostakin aidosti hyvästä?