- - -

On mahdollista, että totuus on lohdullinen.

Tavoitella tähtiä / päätyä / kultakalamaljaan

”Ilmeisesti aikuiset joskus käyvät varta vasten istumaan ja miettimään, miten heidän elämänsä meni niin päin mäntyä kuin meni. Silloin he säälittelevät itseään ihan ymmällään, ja niin kuin kärpäset jotka aina törmäävät samaan ikkunaruutuun he kieppuvat ympäriinsä, kärsivät, vaipuvat masennukseen ja miettivät millaisen kierteen kautta he ovat päätyneet ihan väärään paikkaan. – Minua inhottaa kun aikuiset teeskentelevät suhtautuvansa elämään hirveän kypsästi ja järkevästi. Todellisuudessa he ovat samanlaisia kuin muutkin: pikkupentuja jotka ihmettelevät mitä heille on tapahtunut mutta esittävät kovaa vaikka tekee mieli itkeä.” (Barbery, 2010)

--

Minä en istunut alas enkä varsinkaan päätynyt ajatukseen, että elämäni olisi jollakin lailla kariutunut ennen alkujaan, tai ylipäätään kariutunut, tai että tässä velloisi nyt jokin deterministinen entropia. En suinkaan.

Minä nousin sängystä, kuivasin kasvoni ja tein toimintasuunnitelman. Se sisälsi ruokailua Ylioppilasaukiolla, lehtien lukemista kirjastossa, kävelyä Töölönlahdella ja pyykkien pesua. Ja kun se kaikki oli tehty, ohi valuva aika tuntui hyvältä, vaikka ulkona satoi ja ihmiselämä tuntui vääjäämättä yhtä turhalta kuin aina ennenkin.

Haluaisin verrata itseäni puun juurella epäröiviin Estragoniin ja Vladimiriin, jollei rinnastus olisi niin räikeän tökerö. Yritän sanoa: huomenna ei tule ketään. Koskaan ei tule ketään. Pitää itse nousta ja lähteä, muttei välttämättä poistua kokonaan.

En mieti, mihin kaikki vuodet ovat menneet, enkä enää mieti, mihin käyttäisin kaikki tulevat. Oikeudenmukaisin teko maailmaa ja ihmisrotua kohtaan olisi olla olematta, mutta olen pelkuri ja ennen kaikkea liian itsekäs. Haluan elää. Haluan elää niin kovasti, että välillä en tiedä onko suru murhetta vai sittenkin jonkin havaintojani suuremman kauneuden tajua.

Tämä kaikki on tajunnassani vain kerran, mutta niin kauan kuin minulla on tämä ihmeellinen kieli ja tämä merkillinen mieli, kertaluonteisuudessa on kaikki tarvittava. Mihin minä muka tarvitsisin enemmän? Mitä ihmettä ihminen tekisi ikuisuudella? Eihän ikuisuus ole muuta kuin loputon sarja uusintoja. Kaikkialla maailmassa ja ajassa ihmiset syntyvät, rakastuvat, surevat, sotivat, kiduttavat toisiaan ja kuolevat. Aina yhtä ainutkertaisesti, yhä uudelleen. Ja uudelleen.

Jos olematta oleminen ei ole vaihtoehto, jäljelle jäävä aika kannattaa käyttää mahdollisimman hyvin. On tietysti helvetin vaikeaa olla hyvä ihminen, tehdä hyviä tekoja ja tuottaa maailmaan hyvää, mutta entä sitten? Ponnistelu on mielekkäämpää kuin eksentriselle kaninkolossa harhailulle, itseinholle tai ihmisvihalle antautuminen. Uurastuksessa on jotakin alkukantaista kauneutta.

. .

-

Kun koko maailmassa on vain yksi ainoa ihminen, johon on kiintynyt, ja se on apina ja se sitten kuolee, niin se on murheellista.

Karen Blixen

. . .

Mitä pidempään olen täällä elänyt, sitä enemmän olen alkanut arvostaa epämääräisyyttä ja keskeneräisyyttä. Kuljeskelen vaillinaisesti, osin huonolla maulla sisustetuissa huoneissa, keskustelen torsojen tunnevammaisten ihmisten kanssa, viivähtelen ajatuksissa, jotka muistuttavat hylättyjä teollisuushalleja.

Hotakainen: Buster Keaton







≠ Päämäärättömyys on mielen kurjuutta, ajatusten autio erämaa. Vaillinaisuus on sietämätöntä, pelkkä oleminen sietämättömän turhaa. Liikaa aikaa epäröidä. Liikaa aikaa.

. . . .

Olen uupunut. Episodisen muistin kato tekee epävarmaksi. Tunne on jokseenkin sama kuin sinä ensimmäisenä aamuna, jona ymmärtää, että filmiä on leikelty ja loppuillan kuvavirta on fragmentaarista höttöä. On hyvin todennäköistä, ettei ole satuttanut ketään, myynyt itseään torilla tai soittanut isälle itkuista tunnustuspuhelua, muttei voi olla kuitenkaan varma. Eikä ole ketään keneltä kysyä, koska kokemus tai harhainen kuva todellisuudesta ei ole jaettavissa.

Välillä pohdin, mitä järkeä on kokea kauniitakaan asioita, jos unohtaa ne kuitenkin. Mitä mieltä on yksittäisessä säälittävän lyhyessä ja merkityksettömässä ihmiselämässä. Miksi helvetissä olen nähnyt niin paljon vaivaa kaiken eteen? Minkä vuoksi me ylipäätään pyristelemme ja poukkoilemme niin kovasti? Haluan niin kovasti tehdä hyviä tekoja, olla hyvä ihminen, olla viisas ja lempeä. Mutta en ole, enkä tee.




--

Olen surullinen niiden uupuneiden tyttöjen ja poikien vuoksi, jotka eivät voi raskaan hetken päätteeksi niiskuttaa pahaa oloaan pois jonkun rakkaan ihmisen paitakankaaseen. Olen käsittämättömän onnekas kun on joku, joka tulee pyytämättä omilla avaimillaan sisään, nostaa ylös lattialta, vie kotiinsa, peittelee sänkyyn ja lukee kuvakirjaa lätäköissä hyppivästä vompatista. Kun ei tarvitse etsiä pakkasöinä turvaa jostakin pimeästä rappukäytävästä, jonka alaovi on jäänyt raolleen.