Olen uupunut. Episodisen muistin kato tekee epävarmaksi. Tunne on jokseenkin sama kuin sinä ensimmäisenä aamuna,
jona ymmärtää, että filmiä on leikelty ja loppuillan kuvavirta on fragmentaarista
höttöä. On hyvin todennäköistä, ettei ole satuttanut ketään, myynyt itseään
torilla tai soittanut isälle itkuista tunnustuspuhelua, muttei voi olla
kuitenkaan varma. Eikä ole ketään keneltä kysyä, koska kokemus tai harhainen kuva
todellisuudesta ei ole jaettavissa.
Välillä pohdin, mitä järkeä on kokea kauniitakaan asioita, jos unohtaa ne kuitenkin. Mitä mieltä on yksittäisessä säälittävän lyhyessä ja merkityksettömässä ihmiselämässä. Miksi helvetissä
olen nähnyt niin paljon vaivaa kaiken eteen? Minkä vuoksi me ylipäätään
pyristelemme ja poukkoilemme niin kovasti? Haluan niin
kovasti tehdä hyviä tekoja, olla hyvä ihminen, olla viisas ja lempeä. Mutta
en ole, enkä tee.
--
--
Olen surullinen niiden uupuneiden tyttöjen ja poikien
vuoksi, jotka eivät voi raskaan hetken päätteeksi niiskuttaa pahaa oloaan pois jonkun
rakkaan ihmisen paitakankaaseen. Olen käsittämättömän onnekas kun on joku, joka
tulee pyytämättä omilla avaimillaan sisään, nostaa ylös lattialta, vie kotiinsa,
peittelee sänkyyn ja lukee kuvakirjaa lätäköissä hyppivästä vompatista. Kun ei
tarvitse etsiä pakkasöinä turvaa jostakin pimeästä rappukäytävästä, jonka
alaovi on jäänyt raolleen.
