päivät venyvät
painaudun vasten routaista maata
iloluontoinen kyy herää
huoahtaa rinnallani
näsiät kutoutuvat purppurataivaaksi
niityt, norot, varjostot
multa ja hiesuinen lieju vyöryvät ylitseni
harmaina aaltoina, katvein, äänettöminä
hikenä ja hedelmäviininä
mustikan marjoessa ryven salaisuuksissa
yölaulanta hiljenee
vaahteransiemenet peittelevät pesän
särsöt ja samot mätänevät
huurtuvat ripset, sormenpäät
kiteet kuiskivat
--
Kun yö käärii pakettinsa umpeen, jää aika humisemaan lapinraunioiden vaiheille – aika, jota kukaan ei voi koskettaa, mutta jolla muutosten tahtia mitataan.
Sen valtaan alistuu peruskallio, sen valtaan alistuu hiilen kiertokulku luonnossa, sen valtaan alistuvat jumalat ja ihmiset. Kun rantojen varhaiset asukkaat muokkasivat täällä elinehtojaan pronssisin, kivisin, luisin ja puisin työvälinein, he ymmärsivät maisemasta enemmän kuin me kävellessämme sen yli seitsemän peninkulman saappain navigaattori kädessä. Heillä oli tuhat tuohta ja miljoona mahlaa, vaikka heillä ei ollut tarpeeksi numeroita niiden laskemiseksi. Heidän maailmansa oli täynnä vivahteita.
He kokosivat kiviä kasoiksi vainajien kunniaksi ja lauloivat kaipaustaan, tietämystään ja käsityksiään kaikkeudesta, johon aika pakenee. (Juhani Lindholm, 2011)
