Leena Krohnin Oofirin kultaa -teoksen (1987, =OK)(1) allegorisen luennan kautta aukeava tuhoutumisen ja rappeutumisen tematiikka
Oofirin kultaa ilmestyi kaksi vuotta Krohnin kenties luetuimman teoksen Tainaronin jälkeen, ja Oofirin kullassa on havaittavissa paljon Tainaronista tuttua kuvastoa. Olennaisesti se eroaa Tainaronista kuitenkin tuhon tematisointinsa vuoksi, sillä kun Tainaronissa vielä eletään loppua edeltäviä aikoja, Oofirin kullassa tyhjyys on jo vallannut miljöön ja olevaisen rakenne lähentelee dystopiaa.
Oofirin kultaa käyttää allegorialle tyypillisesti hyväkseen vahvaa kulttuurista symboliikka. Kirjaimellisen tason runsaat anomaliat ja jo periteksteissä(2) viittaaminen Raamattuun vihjaavat toisista, allegorisista merkityksistä. Paitsi allegorian, Oofirin kullan tapahtumapaikkoja ja -aikaa voisi luonnehtia myös subliimin käsitteellä, jota jäsentää kysymys rajasta ja rajan kohtaamisesta: subliimissa ollaan kahden todellisuuden, normaalin ja epänormaalin, äärellisen ja äärettömän, havaittavan ja näkymättömän tai ilmaistavissa olevan ja ilmaisua pakenevan rajalla.(3) Paradoksaalista kyllä, Kultaisen ruo’on kaupungissa on läsnä samaan aikaan myös kaikkiaikaisuus sekä -paikkaisuus, kuten Tainaronissakin.
Tällainen ajalla ja aikakäsityksillä leikkiminen on tyypillistä myös fantasialle lajina. Kuten Tainaronissa, myös Kultaisen ruo’on kaupungissa eri aikakaudet kohtaavat toisensa leikaten eikä kerronta etene lineaarisesti, vaan luvut ovat lyhyitä ja novellimaisia. Molemmat romaanit ovatkin kuin fragmentaarisia kuvasarjoja, ja varsinkin Oofirin kultaa muodostaa rihmastomaisen, jatkuvasta muutoksesta muotoutuvan kollaasin. Elämän kiertokulku on vahvasti läsnä:
[Sieniä] tarkastellessaan Kullanhuuhtojat alkoivat aavistella, että voimat, joita ne palvelivat – kaaos ja lahoaminen – olivat samaa alkuperää kuin kasvun ja järjestyksen, muodon ja lisääntymisen… Vain rihmasto säilyi vuodesta toiseen. Sitä ei voinut nähdä ellei kaivanut sitä esiin, ja silloin se kuivui ja kuoli niin kuin salaisuus aina kuolee, kun se paljastetaan. Elämä ja jatkuvuus oli siinä, sen näkymättömyydessä, ei itse sienissä, jotka nähtiin ja poimittiin ja jotka syntyivät maan päälle yhtä satunnaisesti kuin unien ja kuvien kaikkialle haarautuva rihmasto työntää päivänvaloon omat perillisensä. (OK, 170–171.)Jokin maan sisuksissa sinnikkäänä sykkivä elinvoima säilyy, vaikka sen näkyvät olomuodot tuhoutuisivat säännöllisin väliajoin. Oofirin kullassa tuho on juuri koettu: Kullanhuuhtojien aikoinaan asuttama valtaisa Tabernaakkeli on teoksen kerrontahetkellä jo tyhjentynyt ja kauttaaltaan itkevän sienen, Serpula lacrymansin valtaama.
Merkityksien huuhdonta
Kertojan muistelmia elävästä ja silti kovin yksinäisestä Tabernaakkelista kehystää löyhkä ja hajoamisen kuvagalleria, sillä tuo suuren sekaannuksen taloksikin kutsuttu rakennus sijaitsee Kultaisen ruo’on kaupungin laitimmaisella reunalla kaupungin kaatopaikan vieressä. Tabernaakkeli on myös nimitys Raamatussa Mooseksen määräyksestä rakennetulle ilmestysmajalle, jossa säilytettiin Jumalan Moosekselle antamia laintauluja Egyptin orjuudesta paon aikana,(4) mutta Oofirin kullassa kertoja painottaa, ettei kyseessä ollut ilmestysmaja, eivätkä Kullanhuuhtojat -- olleet sen hurskaampia kuin muut kaupunkilaiset. Heillä oli vain rahtunen uskoa ja paljon rahaa. Merkille pantavaa on, että Kullanhuuhtojat ovat itse nimenneet talonsa Tabernaakkeliksi.
Talon kauneimmastakin huoneesta näkee ulos katsoessaan kaatopaikan. Asukkaat uskovat, että näkymä muuttuu heille lopulta eduksi, sillä kaatopaikan päälle pitäisi ilmaantua vuoden kuluessa puisto. Kuullessaan tämän kertojan mukana kulkeva rouva Raa hyräilee: sä lupasithan meille / myös että erämaa / saa kerran kevään kauniin.(5) Raa viitannee hyräilyllään Raamattuun Jesajan kirjaan: Palatsi jää autioksi, kohiseva kaupunki hylätään. Näin on oleva, kunnes meihin tulee henki korkeudesta. Silloin erämaa muuttuu puutarhaksi, ja puutarha on metsän veroinen. Ja erämaassa asuu oikeus, ja puutarhassa majailee vanhurskaus.(6) Kaatopaikan päälle ei koskaan nouse puistoa tai puutarhaa. Tabernaakkeli, löyhkäävä palatsi jää autioksi.
Raamatussa mainitaan Oofirin kulta myös puhuttaessa viisaudesta:
Hopeallakin on suonensa ja löytöpaikkansa kullalla, joka puhdistetaan -- Tehdään loppu pimeydestä, ja tutkitaan tyystin kivi, jonka synkkä pilkkopimeä peittää. Kaivos louhitaan syvälle maan asujain alle -- Mutta viisaus - mistä se löytyy, ja missä on ymmärryksen asuinpaikka? Ei tunne ihminen sille vertaa, eikä sitä löydy elävien maasta. Sitä ei voida ostaa puhtaalla kullalla, eikä sen hintaa punnita hopeassa. Ei korvaa sitä Oofirin kulta -- Jumala tietää tien sen luokse, hän tuntee sen asuinpaikan. Ja ihmiselle hän sanoi: Katso, Herran pelko - se on viisautta, ja pahan karttaminen on ymmärrystä. (Job 28.)
Kuten Jobin kirjassa, myös Kultaisen ruo’on kaupungissa kullalla on oma huuhdontapaikkansa kaukana asutuksesta, ja siellä, kuten Raamatussa, asukkaat yrittävät lannistaa pimeyden ja merkityksettömyyden tekemällä tiedettä. Tabernaakkelissa lukijalta allegorialle tyypillisesti vieraannutetut Kullanhuuhtoja-hahmot eivät kirjaimellisesti huuhdo kultaa, vaan kullan sijaan he erottavat vaskooleillaan merkityksiä päivien tahmaisesta soramassasta. Eräs Kullanhuuhtojista, Pontanus nimeltään, on alkemisti. Kertoja ei suhtaudu Pontanuksen näennäistutkimuksiin suopeasti, mutta saa erikoisen miehen ponnisteluista ajateltavaa:
Mutta eikö se, mitä useimmat tekevät työkseen tässä kaupungissa, ole vielä vähemmän, vielä tarpeettomampaa kuin se, mitä Pontanus tekee? -- Sillä missä olennaisessa suhteessa minun omat pyrkimykseni eroavat Pontanuksen työstä? Enkö minäkin omassa huoneessani, elämässäni, ruumissani tislaile ja höyrystä, härmistä ja keittele ja hämmentele niitä raaka-aineita, jotka minulle on annettu, oman elämäni päiviä, tätä aikaa, tätä lihaa, jotta se olisi enemmän kuin maatuvaa ainetta? Jotta siitä erottuisi ja puhdistuisi kaikkein parhain, jotta se kestäisi niin kuin kulta kestää? Enkö minäkin tahdo tehdä siitä jotain muuta kuin se on, jotain muuta kuin miltä se näyttää? Eikö siinä ole minun todellinen päivätyöni? (OK, 66.)
Portin tuhoutuminen
Kullanhuuhtojat ovat uskossaan vahvoja ja heidän unelmansa ovat suuria, mutta lopulta jäljelle jää vain pettymys, uskon menetys ja teoksen synkkä, surullinenkin pohjavire. Tätä kuvaa myös teoksessa mukana kulkevan Tuatara-liskon kohtalo. Tuo kolmisilmäinen eläin on läsnä, mutta se ei piittaa talon asukeista, sillä se edustaa toisen maailmankaikkeuden henkeä, sellaisia elämänmuotoja, joista ei tiedetä mitään.(7) Kun humalainen Kullanhuuhtoja laulaa Tuatarasta, hän sanoo: Sinun kolmas silmäsi / meidät läpivalaisi, / katsoi ytimiin ja luihin, / sydämiin ja munaskuihin, / puhki puisten kallojen / aistit aikeet aivojen. // Tuatara, meidät näit, / punnitsit ja silti jäit. / Tiedät, keitä olemme. / Verta itket vuoksemme.(8)
Aivan kuin syntisten Kullanhuuhtojien luona asustaisi jonkinlainen viaton maailmankirjallisuuden vakiintunut Jeesus-hahmo, joka kokisi tuskaa isäntiensä puolesta, kenties myös näiden tulevien syntien puolesta, sillä lopulta Tuatara saa surmansa. Lisko löydetään kuun pimennyksen jälkeisenä aamuna mestattuna kuin Jeesus ikään – synoptisten evankeliumien mukaanhan taivas pimentyi Jeesuksen ristiinnaulitsemisen yhteydessä.(9) Jäähyväisrunossa, jonka lausuja jää epäselväksi, Tuataralta rukoillaan anteeksiantoa: Soi tuuli kerran ohi / meidänkin hautojemme. / Anteeksi siksi anna, / jos tiesimme tai emme.(10) Tiesimme?
Selvää on, että Tuataran kuolema edustaa Tabernaakkelin tuhoa. Hävityksestä kertoo myös teoksen motossa mainittu Jesajan kirja:
Katso, Herran päivä tulee, tulee armottomana, tulee kiivaus ja vihan hehku, tekemään autioksi maan ja hävittämään siitä sen syntiset. Minä teen kuolevaiset harvinaisemmiksi kuin puhdas kulta, ihmiset harvinaisemmiksi kuin Oofirin kulta. Ei sitä ikinä enää asuta, autioksi jää se polvesta polveen; ei arabialainen sinne telttaansa tee, eivätkä paimenet siellä laumaansa lepuuta. Erämaan eläimet lepäävät siellä, sen huoneet ovat täynnä huuhkajia, kamelikurjet asuvat siellä, ja metsänpeikot siellä hyppelevät. Sakaalit ulvovat sen palatseissa, aavikkosudet huvilinnoissa. Sen aika on lähellä, tulemaisillaan, ei sen päiviä pidennetä. (Jes. 13.)
Kyseessä on Babylonin ennustettu tuho, mutta koska Babylon tarkoittaa myös Jumalan porttia,(11) tuhoutuu Tabernaakkelissa Tuataran kuoleman lailla kentis myös portti Jumalan luo. Mielenkiintoisen kontrastin tälle tulkintavaihtoehdolle antaa laajempi tapahtumaympäristö, sillä Kultaisen ruo’on kaupunki on myös saanut nimensä Raamatusta.(12) Kaupungin pitäisi olla uusi Jerusalem, uusi pyhä kaupunki, jossa Jumala jo asuu ihmisten luona. Ei sopisi olla kuolemaa, ei murhetta, valitusta tai vaivaa. Kaupungin peittää kuitenkin valosaaste ja tehtaiden savut, eikä sen murhaavia asukkaita voi hyvällä tahdollakaan kutsua hurskaiksi.
Uusi Jerusalem on sekin saavuttanut jo lahoamispisteensä, mutta mullan alla muhii elämä, ja sen mukana kontradiktorisena vastaparina kipu, parku ja kuolema.
--
(1) Krohn, Leena 1987: Oofirin kultaa. Porvoo, Helsinki, Juva: WSOY
(2) Motto Minä teen kuolevaiset harvinaisemmiksi kuin puhdas kulta, ihmiset harvinaisemmiksi kuin Oofirin kulta löytyy Raamatusta Jesajan kirjasta. Oofir on Raamatussa rikkauksistaan kuuluisa satama-alue. (Myöhemmissäkin viittauksissa viittaan nimenomaan vuoden 1938 käännökseen.)
(3) Lyytikäinen 1999: 11. (Lyytikäinen, Pirjo 1999: Äärettömiä olioita. Subliimi ja groteski Leena Krohnin tuotannossa. Teoksessa Subliimi, groteski, ironia. Kirjallisuudentutkijain seuran vuosikirja 52. Helsinki: SKS)
(4) http://www.evl2.fi/sanasto/index.php/Tabernaakkeli
(5) OK, 49.
(6) Jes. 32:14–16.
(7) OK, 151.
(8) OK, 152–153.
(9) http://almanakka.helsinki.fi/aikakirja/Aikakirja5.142-177.pdf
(10) OK, 165. Mielenkiintoista on, että jälleen puhutaan tietämisestä uskon sijaan.
(11) http://fi.wikipedia.org/wiki/Babylonia
(12) Ilm. 21:1-8
