Luulen, että usko moraaliseen edistykseen on jotakuinkin aiheetonta. Kun verho nostetaan – eikä siihen hulmahdukseen mene kauan – raakuuden juhlat ovat kiihkeimmillään. Maailma näkee kaiken, mutta mikään ei muutu. Pimeys tuijottaa takaisin tummempana kuin aikoihin, ikkunat ovat sameat ja varpaat kastuvat lehtimoskassa.
Useimpina hetkinä ei pelota, mutta sitten kun pelottaa, pulssi tihenee, sormenpäät hikoavat ja pääkopassa tykyttää epämääräinen ajatus pakenemisesta. Mutta minne minä muka pakenisin? Ja mitä tarkalleen ottaen juoksisin pakoon? Ihmisyyden rumuutta vai kaiken rumuuden ja kauneuden loppua? Hobbesilaista luonnontilaa, loputonta pelkäämistä ja kivuliasta kuolemaa? Eikö ihmisen elämä ole jo nyt tarpeeksi yksinäinen, kurja, häijy, raaka ja lyhyt?
Useimmat tuttavistani puhuvat ihmisen lopusta hekumoiden. Että se on meille aivan oikein. Ehkä onkin, en tiedä. Menneinä päivinä ajatus päätepisteestä on saanut kaiken pyristelyn, elokuvien katsomisen, hellyydenkipeydellä mässäilyn, luennoilla käymisen, kirjojen lukemisen, kortsupakettien kuluttamisen ja itsensä sekä muiden kanssa painimisen tuntumaan turhalta. Pitäisi niin vimmatusti tehdä oikeita valintoja ja tehdä vain niitä asioita, joista nauttii itsekkäästi ja jotka näkee oikeina, koska jäljellä oleva aika on mitättömän lyhyt. Jotain pitäisi todella tehdä, mutta kun lihalliset nautinnot tai niistä kieltäytyminen eivät täytä tyhjyyttä, niin mikä helvetti sitten täyttää?
Kun von Trierin Melancholiassa sininen planeetta lähestyy maapalloa, perheen isä syö kaikki myrkkytabletit ja jättää vaimonsa ja lapsensa kohtaamaan maailmaa lähestyvän lopun yksin. Pelkään, että minäkin olen tuo isä. Keskimääräistä iljettävämpi ja kurjempi yksilö.
---
Mutta miksi Nietzsche ajattelee, ettei yöllä olisi myös
tähtiä, eikö tosiaankaan muuta kuin lepakoita, pöllöjä ja hullu kuu? (W. B. Yeats)
Koska toivoa ei ole?
