Ennen jokaista intiimin suhteen loppua
on yksi edellisistä kerroista erillinen kerta, jolloin tajuaa
reaaliajassa, että kohta tämä hetki ei enää ole eikä mennyt
todellisuus enää päde. Voi helposti kuvitella, että nojaa toiseen
hikisenä viimeistä kertaa, mutta kun tajuaa verisiä lakanoita
pestessään, ettei ole juuri ollutkaan mitään oikeaa sanottavaa,
lopusta on varma. Voi kliseisesti polttaa itseään viimeisen kerran huijaten
tai tietäen, että kerta on viimeinen.
On yllättävän helppoa laskea
kokonaan irti sellaisista, joita on joskus käyttänyt minuutensa
peilinä. Eihän se ole muuta kuin itsensä kieltämistä, ettei
halua nähdä ihmisissä mennyttä itseään, lähinnä kai omia
säälittäviä heikkouksiaan. Mutta on se myös kyllästymistä. Ja
tietysti mielikuvien särkymistä.
Nykyään asiat päättyvät naps. Ja
alkavat naps. Välimuotoja ei juuri ole. Elän niin emootioiden
vallassa, etten ymmärrä harmaata aluetta, sateenkaaren väreissä
hehkuvan välitilan tai puolueettoman maaperän ideaa. Kaikki on
pelkkää mustaa ja valkoista. Kaikki on niin musertavan kaunista ja
niin etovaa ja rumaa. Tietenkin voi huijata itseään, kuvitella
itsensä valikoimaan askeliaan pimeässä piikkilankojen keskellä
poteroiden välissä, mutta pelastuakseen sitä kuitenkin valitsee
puolensa ja kategorisoi varmuuden vuoksi kaiken muunkin ympärillään.
En enää tiedä miltä tuntuu, kun ei tunnu miltään.
---
---
Juuri nyt tuntuu dramaattisesti
pahalta, koska olen niin rajusti ihastunut poikaan, etten pysty
keskittymään mihinkään. Se silitti selkääni yhden pitkän
yön, ja nyt kaikki mitä teen tuntuu turhalta. Kaikki musiikki on
rikkikuunneltua, vatsani on kipeä koska en pysty kunnolla syömään.
Pitäisi olla kuin ei mitään, kuin en välittäisi, kuin olisin
jokin itsenäinen paratiisisaari tai palkinto, jota kannattaa tavoitella. Mutten osaa olla
kuin ei mitään. Aina kun ihastun mielikuvaan taannun surkeaksi
pieneksi itseäni alati tarkkailevaksi olioksi, koska
mielikuvaihastumiseen tietysti kuuluu nähdä toinen täydellisenä, kaikesta muusta poikkeavana
ja huomattavasti itseä parempana ihmisenä.
Mielikuvaan ihastuminen on
peilikuvailmiö sekin. Kuvittelen, että voin aloittaa alusta ja
antaa itsestäni kuvan maailman ihaninpana tyyppinä. Olla jonkun
silmissä hetken aikaa ennen mielikuvien rikkoutumista jotakin
ihmeellistä. Olla tuore ja suuri salaisuus.
Todellisuudessa jokainen yritys olla
jotakin kaatuu omaan naurettavuuteensa. En osaa olla mitenkään tai
mitään, en edes oma itseni, esittäminenkin on vaikeaa. Parasta
olisi olla olematta ollenkaan, etten siis olisi missään
yhteydessä, mutta kuinka se muka olisi mahdollista, kun sydän takoo
nytkin samaa tahtia näppäimiä lyövien sormien kanssa, pää on
sekaisin ja on toivoa jostakin aidosti hyvästä?
