”Ilmeisesti aikuiset joskus käyvät varta vasten istumaan ja miettimään, miten heidän elämänsä meni niin päin mäntyä kuin meni. Silloin he säälittelevät itseään ihan ymmällään, ja niin kuin kärpäset jotka aina törmäävät samaan ikkunaruutuun he kieppuvat ympäriinsä, kärsivät, vaipuvat masennukseen ja miettivät millaisen kierteen kautta he ovat päätyneet ihan väärään paikkaan. – Minua inhottaa kun aikuiset teeskentelevät suhtautuvansa elämään hirveän kypsästi ja järkevästi. Todellisuudessa he ovat samanlaisia kuin muutkin: pikkupentuja jotka ihmettelevät mitä heille on tapahtunut mutta esittävät kovaa vaikka tekee mieli itkeä.” (Barbery, 2010)
--
Minä en istunut alas enkä varsinkaan päätynyt ajatukseen, että elämäni olisi jollakin lailla kariutunut ennen alkujaan, tai ylipäätään kariutunut, tai että tässä velloisi nyt jokin deterministinen entropia. En suinkaan.
Minä nousin sängystä, kuivasin kasvoni ja tein toimintasuunnitelman. Se sisälsi ruokailua Ylioppilasaukiolla, lehtien lukemista kirjastossa, kävelyä Töölönlahdella ja pyykkien pesua. Ja kun se kaikki oli tehty, ohi valuva aika tuntui hyvältä, vaikka ulkona satoi ja ihmiselämä tuntui vääjäämättä yhtä turhalta kuin aina ennenkin.
Haluaisin verrata itseäni puun juurella epäröiviin Estragoniin ja Vladimiriin, jollei rinnastus olisi niin räikeän tökerö. Yritän sanoa: huomenna ei tule ketään. Koskaan ei tule ketään. Pitää itse nousta ja lähteä, muttei välttämättä poistua kokonaan.
En mieti, mihin kaikki vuodet ovat menneet, enkä enää mieti, mihin käyttäisin kaikki tulevat. Oikeudenmukaisin teko maailmaa ja ihmisrotua kohtaan olisi olla olematta, mutta olen pelkuri ja ennen kaikkea liian itsekäs. Haluan elää. Haluan elää niin kovasti, että välillä en tiedä onko suru murhetta vai sittenkin jonkin havaintojani suuremman kauneuden tajua.
Tämä kaikki on tajunnassani vain kerran, mutta niin kauan kuin minulla on tämä ihmeellinen kieli ja tämä merkillinen mieli, kertaluonteisuudessa on kaikki tarvittava. Mihin minä muka tarvitsisin enemmän? Mitä ihmettä ihminen tekisi ikuisuudella? Eihän ikuisuus ole muuta kuin loputon sarja uusintoja. Kaikkialla maailmassa ja ajassa ihmiset syntyvät, rakastuvat, surevat, sotivat, kiduttavat toisiaan ja kuolevat. Aina yhtä ainutkertaisesti, yhä uudelleen. Ja uudelleen.
Jos olematta oleminen ei ole vaihtoehto, jäljelle jäävä aika kannattaa käyttää mahdollisimman hyvin. On tietysti helvetin vaikeaa olla hyvä ihminen, tehdä hyviä tekoja ja tuottaa maailmaan hyvää, mutta entä sitten? Ponnistelu on mielekkäämpää kuin eksentriselle kaninkolossa harhailulle, itseinholle tai ihmisvihalle antautuminen. Uurastuksessa on jotakin alkukantaista kauneutta.
